Kruger Parkissa ei saa nousta autosta ulos missään muualla kuin leireissä. Harva haluaa uhmata sääntöä, ellei halua leijonan ruuaksi. Niinpä päivämatkat piti suunnitella hyvin, jotta pääsimme sopivin väliajoin syömään ja vessaan. Nopeusrajoitus on asfalttitiellä 50 km tunnissa ja hiekkateillä 40 km tunnissa. Käytännössä ajoimme vielä hitaammin, koska vauhdissa ei ehdi nähdä pensaiskoissa syöviä tai lepääviä eläimiä.
Tässä aluksi kuvia majapaikoistamme ja puiston maisemista. Seuraava postaus näyttää, mitä eläimiä näimme.
Vietimme ensimmäisen yön Lower Sabien leirissä telttaseinäisessä talossa ja kuuntelimme kaskasten ja hippojen eli virtahepojen ääntelyä yöllä. Urosten murahtelu kuuluu kauas ja tuntui siltä, kuin hippo olisi seissyt teltan vieressä. Aamulla ensimmäisenä näimmekin virtahepoperheen rannassa. Hieno kokemus heti alkuun!
Kolme seuraavaa yötä vietimme Skukuzan leirissä, missä jaoimme talon ystäviemme kanssa. Siellä oli kaikki mukavuudet, vaikka talon loistoaika taisi olla joskus 80-luvulla. Terassilla juoksenteli vervet monkey -apinoita. Martin kuuli grillipaikalla bushbabyn vauvan itkua muistuttavan huudon ja näki sen kiiluvat silmät.
Nämä kuvat ovat Skukuza Campin päärakennuksesta. Leirillä oli myös posti, pankki, kauppa, kongressikeskus ja ravintoloita. Seinässä oli puiston perustajien kuvat.
Viikko ennen matkaamme luonnonpuistossa ja koko Mpumalangan maakunnassa oli rankkasateita ja sen seurauksena tulvia. Lähtiessämme kuulimme, että luonnonpuisto olisi 80% kunnossa, mutta totuus oli ehkä 50%. Moni hiekkatie pysyi suljettuna. Tämä silta oli kokenut kovia: sen kaiteet olivat vääntyeet tulvaveden kuljettamien puidenrunkojen ja maamassan alla.
Maisemat olivat sateiden jälkeen rehevän vihreät.
Juuri noin se kävi: Kun olin keskittynyt katselemaan kauniita maisemia, äkkiä jostain puskasta erottui elefantti tai kirahvi tai puhvelilauma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.